Kisafiiliksestä ja fiiliksestä

Miten voisit valmistautua kilpailuihin niin, että olisit ns. hereillä ensimmäisestä askeleesta, metristä ja esteestä alkaen? 

Vedimme 4. ja 5. fitdog- agilityteam leireillä kisanomaiset treenit valmentaja Juha Oreniuksen kanssa, ja treeni osoittautui yllättävän haastavaksi. Vain muutama koirakko pystyi selviytymään radasta ensimmäisellä vedolla oman tasonsa mukaisesti. Usein selityksenä oli, ettei vaan saanut "kisafiilistä" päälle, kun tämä ei ollut kisa, vaan treeni. Tai jos tuli virhe, niin homma lässähti, kun tämä oli vain treeni. Yllättävän monella myös rentous hävisi tekemisestä tai meni yliyrittämiseksi. "Arvioitavana oleminen" saattoi tuoda tekemiseen ylimääräistä puristusta.

Mielestäni jokaisen treeniin tulisi asennoitua kuten kisaan. Kun harjoittelet kisaamista treeneissä, sinun on aina helpompi saada "kisafiilis" (juuri sinulle sopiva olo- ja tunnetila, jota tarvitaan siihen, että saat itsestäsi <ja koirastasi> kaiken irti) kisoissakin päälle, koska tiedät, miten se tehdään. Monet kisaajat eivät lainkaan tiedosta, mitä heidän päässään liikkuu starttihetkellä tai hieman sitä ennen. Tai, minkälainen tunnetila pitäisi kisatilanteessa olla. Silloin suoritusta häiritsevistä tekijöistä on vaikea saada kiinni. Usein mielessä saattaa olla myös häiritseviä ajatuksia, jotka eivät välttämättä agilityyn/urheiluun liity, tai treeni/kisatilanteessa saattaa tapahtua jotain yllättävää. Olotila saattaa olla epävarma ja kaukana optimaalisesta. Olennaista onkin, miten pystyy keskittymään olennaiseen häiriötekijöistä huolimatta, niin että ne eivät vie energiaa itse suoritukselta. Yleisesti ottaen, jos nämä häiriötekijät saavat liikaa huomiota, niiden merkitys todellakin korostuu. Toki täytyy muistaa, että lajitaitojen on oltava tietyllä tasolla, jotta "oman kuplan" aikaansaaminen kilpailuissa onnistuu.

Koirasi tekee aina täysillä, mikset sinäkin?

Kisafiiliksen luomisessa on kyse hyvin yksinkertaisesta mielikuvaharjoittelusta. Voit esimerkiksi kuvitella, että jokainen lähtö on sm-kisojen hyppyrata. Nyt pitää tehdä nolla. Kuvittele mielessäsi kisapaikka, yleisö, kuulutukset, sopiva jännitys vatsanpohjaan. Kuvittele tekeväsi huikea flow-rata ja tunne onnistumisen itsevarmuus. Homma toimii myös toisinpäin. Kun teet tätä mielikuvatreeniä paljon, tunnet olosi turvallisemmaksi ja itsevarmemmaksi myös varsinaisella h-hetkellä: sinähän olet tehnyt tämän jo monta kertaa aikaisemmin ja onnistunut! Kyse on siis vain pienestä vaivannäöstä treenitilanteessa. Treeneissä tulee helposti alussa löysäiltyä, koska aina voi ottaa uudestaan. Mitäs jos aina ei olisikaan näin?

Mitä voisimme oppia ruotsalaisilta? 

Viidennellä fidarileirillä oli mukana kolme ruotsalaista agilityhuippua, joiden kisamaista treeniä minun oli ilo ja kunnia päästä seuraamaan. Ruotsalaisten asenne ja fiilis poikkesi aika paljon siitä, miten me suomalaiset yleensä toimimme. Ensinnäkin, ruotsalaiset tulivat klo 7 alkavaan treeniin hyvin valmistautuneina.  Tiedossa ei siis ollut muuta, kuin että teemme kisanomaisen treenin. Ratapiirrosta tms. ei ollut etukäteen saatavilla. He olivat jo etukäteen käyneet yhdessä treeniä läpi ja miettineet, mitä voi olla odotettavissa. He olivat miettineet, millaista fiilistä yrittävät treeniin saada ja mitä asioita minulta kysyä treenin jälkeen. Heitä ei haitannut aikainen aloitusaika tai hallin kylmyys tms.asiat. Ei selityksiä, vaan taistelutahtoa, tsemppiä ja loppuun asti yrittämistä. Me suomalaiset selittelemme mielellämme jo etukäteen, miksemme tule onnistumaan. "Minähän sanoin.."

Ruotsalaisten keskinäinen tsemppi treenissä oli ihailtavaa; he kannustivat toisiaan läpi radan. Silti heidän asenteensa oli hyvin nöyrä, eivätkä he pitäneet itseään psyykkisesti mitenkään ylivertaisina kilpailijoina. Heidän mielestään 

toisten kannustaminen vie sopivasti huomiota pois omasta suorituksesta ja toisia kannustaessa haluaa itsekin suoriutua paremmin.

Innostuin miettimään, miten saisimme Suomeenkin kannustamisen kulttuurin? Miten saisimme kisoissa ihmiset myötäelämään toisten suorituksia? Tavallisissa kilpailuissahan vain muutama ihminen saattaa taputtaa suorituksen jälkeen nollaradallesi, ellei kyseessä ole treenikaverisi. Välillä joutuu tarkastamaan tulostaululta, että tulikos se nolla, kun oli niin hiljaista. Tuntemattomien kannustaminen ei tule kuuloonkaan, parempi on kääntää selkä ja katsella muualle.

Aloin miettimään, onko Suomessa edes "laillista" kannustaa kilpailusuorituksen aikana vai tuleeko agilitysivujen juttupalsta räjähtämään moisen törkeyden jälkeen? ;) Pitääkö minun kysyä erikseen koirakoilta lupa, saako heitä kannustaa radan aikana? Mitäs jos rima tippuu ja pilaan nollaratamahiksen? ;)

Mutta vakavasti: Mieleen ei tule montaakaan (urheilu)lajia, missä "ei saa" kannustaa. Suomalaiseen "kisahiljaisuuteen" tottuneille koirille ja ohjaajille arvokisojen karnevaalitunnelma voikin olla melkoinen shokki.

Kukas lähtisi mukaan jäätä rikkomaan? :)

ps. Pari viikkoa sitten Tampereella olikin toisenlaista tunnelmaa. Mun oma pieni poika Rytsölä ja Böödi uusivat hyppy/happysertistä ja kotiyleisö myötäeli tosi upeasti Tommin ja Böödin uusintarataa. Näitä lisää!